Oletko koskaan miettinyt, mistä päässä pyörivät ajatukset oikein tulevat? Ovatko ne aidosti omia – vai onko joku muu ohjannut ne siihen, missä ne nyt ovat? Usein tuntuu, että tarvitaan uusi paita ei siksi, että se olisi tarpeen, vaan koska pelko muiden arvostelusta hiipii mieleen – tai koska pohditaan, millainen minun pitää olla, jotta kelpaan. Elämme aikaa, jolloin mieliimme tunkee jatkuvasti ärsykkeitä: somea, mainoksia, uutisia – ja ennen kaikkea jotain, minkä luullaan olevan muiden odotuksia. Harvoin on hetki pysähtyä kysymään, kuka tätä kaikkea oikeasti ohjaa.
Muiden katseet – vai omat olettamuksemme?
Arjessa huomaa, miten valtavasti käyttäytymistä ohjaa se, mitä luullaan muiden ajattelevan. Mennäänkö töihin silitetyssä paidassa, koska se tuntuu hyvältä, vai koska pelätään muiden pitävän epäsiistinä? Postataanko someen kuva lomareissusta siksi, että sitä halutaan muistella, vai siksi, että toivotaan muiden ihailevan elämää? Saatetaan varata kallis lomamatka ulkomaille, koska muutkin tekevät niin, vaikka läheltä voisi löytyä yhtä merkityksellisiä kohteita – sellaisia, jotka oikeasti rauhoittaisivat mieltä. Sanat saatetaan valita tarkasti, jotta kukaan ei ajattelisi “väärin”. Mutta entä jos nämä eivät olekaan muiden odotuksia? Entä jos ne ovat vain olettamuksia siitä, mitä muiden luullaan haluavan? Tanssitaan näkymättömien narujen varassa, mutta kuka niitä vetää – muut vai omat mielikuvat?
Ohjailu leviää myös lähimmäisiin
Tämä ei rajoitu vain omaan elämään. Usein tämä sama kuvitelma muiden katseista saa ohjailemaan myös lähimmäisten tekemisiä. Vanhemmat saattavat vaatia lapsiltaan tiettyjä harrastuksia, ei siksi, että ne olisivat lapsille itselleen tärkeitä, vaan koska pelätään, että naapurit tai sukulaiset pitävät perhettä “epäonnistuneena”. Puolisoa saatetaan kannustaa – tai suorastaan painostaa – vaihtamaan työpaikkaa, ei hänen oman onnensa tähden, vaan siksi, että muiden silmissä se näyttäisi paremmalta. Ajatellaan, mitä muut läheisistä ajattelevat, ja siitä tulee ohjenuora, joka ulottuu heidän valintoihinsa asti. Näin tämä näkymätön paine kietoutuu paitsi omaan elämään, myös niiden elämään, jotka ovat kaikkein lähimpänä.
Suuret pelurit: Yritykset ja muiden mielipiteet käsikkäin
Sitten on ne isot ohjaajat: suuret yritykset, kuten teknologiajätit ja mainostajat, jotka osaavat hyödyntää tätä pelkoa mestarillisesti – oli se sitten muiden aitoja katseita tai omia kuvitelmia. Algoritmit syöttävät sisältöä, joka vahvistaa kuvaa siitä, millaisia “kuuluu” olla – trendikkäästi pukeutuneita, täydellisen kodin omistavia, uusimpien vempaimien kantajia. Saatetaan huomata miettiväni, että uusi takki on pakko saada. Mutta hetken päästä herää kysymys: onko se tarpeen itselle, vai pelätäänkö, että vanhassa takissa muiden silmissä – tai omissa mielikuvissa – näyttää jälkeenjääneeltä? Nämä firmat myyvät hyväksyntää, jota haetaan – mutta kenen hyväksyntää lopulta kaivataan?
Kuljetaanko koko elämä muiden ohjauksessa?
Entä jos tämä onkin koko elämän kaava? Kuljetaanko vuosikymmenten ajan muiden tahtojen mukaan – tai niiden tahtojen, joita luullaan muiden odottavan – ja suuri osa ajasta ahdistuneina siitä, ettei koskaan tunnu olevan tarpeeksi? Tuntuu joskus siltä, että juostaan kehää: miellytetään, suoritetaan ja täytetään odotuksia, jotka saattavatkin olla vain pään sisällä. Ja samalla saatetaan kantaa huolta siitä, että läheisetkin elävät “oikein” muiden silmissä. Onko tämä se, mihin on tyydyttävä? Vai voisiko olla keino päästä takaisin siihen, että elämä tuntuu omalta – että voitaisiin nauttia siitä, miltä kahvi tuoksuu aamulla tai miten tuuli tuntuu kasvoilla?
Ohjat takaisin – pienin askelin
Entä jos uskaltauduttaisiin kysymään: “Mitä itse halutaan, jos unohdetaan muiden katseet – ja omat olettamukset niistä?” Ei tarvitse muuttaa kaikkea kerralla, mutta pienet askeleet voisivat auttaa. Puhelin voisi olla tunnin pois päältä, jotta kuulosteltaisiin, mitä päässä liikkuu. Ulkona voisi kävellä ilman päämäärää ja katsoa, miltä maailma tuntuu, kun ei mietitä, kuka näkee. Tai voisi päättää tehdä jotain vain siksi, että se ilahduttaa – oli se sitten ruman villapaidan pukemista tai kahvin hörppimistä hiljaa sohvannurkassa. Sama pätee läheisiin: ehkä heitäkin voisi kannustaa olemaan omia itsejään, sen sijaan että ohjataan heitäkin kuviteltujen odotusten mukaan. Ehkä nauttiminen elämän pienistä asioista alkaa siitä, että lakataan kantamasta harteilla muiden odotuksia – tai sitä, mitä luullaan niiden olevan. Se ei poista kaikkea ahdistusta, mutta voisi keventää taakkaa.
Lopulta kysymys on tämä: halutaanko kulkea koko elämä muiden ohjauksessa – vai vain omien kuvitelmien siitä, mitä muut muka odottavat? Saatetaan jo aavistaa, että toisenlainen tapa elää – omien ilojen ja läheisten vapauden varassa – tekisi elämästä kevyempää ja onnellisempaa. Silti se askel jää usein ottamatta, kun katse kääntyy jälleen siihen, mitä muut voisivat ajatella. Mutta entä jos mietittäisiinkin, mitä itse ajattelemme niistä, jotka uskaltavat kulkea toisin? Usein juuri heitä – niitä, jotka rikkovat kaavaa ja elävät omalla tavallaan – arvostetaan eniten. Ehkä siinä piilee avain: pienessä rohkeudessa, joka ei ainoastaan avaa ovea aidompaan elämään vaan myös sytyttää kipinän ihailla samaa vapautta itsessä.